Kulttuurisen rappion idea 1800- ja 1900-lukujen Euroopassa

Friedrich Nietzsche, T. S. Eliot , Oswald Spengler ja Max Nordau WIKIMEDIA

1800- ja 1900-luvuilla monet eurooppalaiset ajattelijat alkoivat puhua länsimaisen kulttuurin degeneroitumisesta eli rappeutumisesta. Teollistuminen, kaupungistuminen, tieteen nopea kehitys ja uskonnon vaikutusvallan heikkeneminen muuttivat yhteiskuntaa perusteellisesti. Monien mielestä perinteiset arvot murenivat, ja kulttuuri menetti yhteyttään aiempiin moraalisiin ja hengellisiin ihanteisiin. Kulttuurin rappeutuminen nähtiin merkkinä siitä, että eurooppalainen sivistys oli siirtymässä epävarmaan vaiheeseen.

Merkittäviä kulttuurisen rappion teoreetikkoja olivat Friedrich Nietzsche (1844-1900), Max Nordau (1849-1923), Oswald Spengler (1880-1936) ja T. S. Eliot (1888-1965). Nietzsche puhui eurooppalaisesta arvokriisistä ja vanhojen moraalisten järjestelmien hajoamisesta. Nordau näki aikansa taiteessa ja kulttuurissa rappeutumisen merkkejä. Spengler puolestaan vertasi kulttuureja eläviin organismeihin, jotka syntyvät, kukoistavat ja lopulta taantuvat. Hänen mukaansa länsimainen kulttuuri oli siirtynyt luovasta vaiheesta kohti teknistä sivilisaatiota.

Kulttuurin rappiota käsiteltiin myös taiteen näkökulmasta. Monet konservatiiviset kriitikot pitivät modernismia merkkinä kulttuurin rappeutumisesta. Impressionismi, ekspressionismi, dadaismi ja myöhemmin surrealismi näyttivät heidän silmissään rikkovan perinteisen kauneuden, harmonian ja järjestyksen ihanteita. He kokivat taiteen etääntyneen klassisista malleista ja yhteisistä arvoista. T. S. Eliot kuvasi modernia maailmaa hengellisesti köyhtyneenä ja kulttuurisesti hajanaisena, mikä vahvisti käsitystä modernin ajan kriisistä.

Lähdepolku ajattelijoista

Friedrich Nietzsche (1844-1900)

 Nietzsche ei varsinaisesti käyttänyt degeneraatio-käsitettä samalla tavalla kuin monet aikalaisensa, mutta hän uskoi länsimaisen kulttuurin kärsivän arvokriisistä. Hänen mukaansa kristillinen moraali oli heikentänyt elämänvoimaa, luovuutta ja suuruuden tavoittelua. Hän puhui eurooppalaisesta nihilismistä, jossa vanhat arvot menettävät merkityksensä mutta uusia ei vielä ole syntynyt.

Max Nordau (1849-1923)

 Nordau julkaisi vuonna 1892 teoksen Degeneration (Entartung), jossa hän väitti monien aikansa taiteilijoiden ja kirjailijoiden ilmentävän kulttuurista ja psykologista rappiota. Hän arvosteli esimerkiksi symbolisteja, dekadentteja kirjailijoita ja avantgardetaidetta. Nordaulle degeneraatio oli lähes lääketieteellinen diagnoosi.

Oswald Spengler (1880-1936)

 Teoksessaan Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes, 1918-1922) Spengler esitti, että kulttuurit ovat kuin eläviä organismeja: ne syntyvät, kasvavat, kukoistavat ja lopulta rappeutuvat. Hänen mukaansa länsimainen kulttuuri oli siirtynyt luovasta kulttuurivaiheesta tekniseen ja byrokraattiseen sivilisaatiovaiheeseen, joka ennakoi sen taantumista.

T. S. Eliot (1888-1965)

 Runoilija Eliot kuvasi modernia maailmaa hengellisesti köyhtyneenä. Hänen tunnettu runonsa The Waste Land (1922) tulkitaan usein kuvaukseksi kulttuurisesta hajaannuksesta ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Tekstilähteet

Friedrich Nietzsche: Näin puhui Zarathustra (1883-1885)

Max Nordau: Entartung (Degeneration) (1892)

Oswald Spengler: Der Untergang des Abendlandes (Länsimaiden perikato) (1918-1922)

T. S. Eliot: The Waste Land and Other Poems (1922)

Arthur Herman: The Idea of Decline in Western History (1997)

Jacques Barzun: From Dawn to Decadence: 500 Years of Western Cultural Life (2000)

Roger Griffin: Modernism and Fascism (2007)

Frank Furedi: Culture of Fear (1997)