Wäinö Aaltonen kuvasi metafyysisiä mielenliikkeitä henkilöfiguurien avulla

 


Monialainen kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen (1894 – 1966) aloitti ekspressionistina, ja kuvasi metafyysisiä mielenliikkeitä henkilöfiguurien avulla. 

Auguste Rodinin innoittama dramaattinen valoihin ja varjoihin perustunut sisältä päin lähtenyt veistotapa oli hallinnut kansainvälistä kuvanveistoa, kunnes 1910-luvulla siirryttiin kohti klassismia. Klassismi tarkoitti kuvataiteissa pyrkimystä puhtauteen, paluuta selkeisiin linjoihin rokokoon koristeellisuuden jälkeen. 

Uutena esikuvana oli tällöin Rodinin oppilas Aristide Maillol. Vastaavaa realismin hylkäävää veistotapaa sovellettiin laajasti Euroopassa. Esikuvana oli myös Antiikin Kreikan arkaaisen kauden kuvanveisto. Kaikki nämä lähtökohdat ovat Wäinö Aaltosen teoksissa näkyvissä. 

Tunnetuimmat veistokset ovat monumentaalisia ja usein niissä on mukana isänmaallisen herooista sisältöä. Silti monille veistoksille oli ominaista herkkä ja lyyrinen ote. Realistisuuden vastapainona hän pelkisti ja yksinkertaisti muotoja. 

Pääosa Aaltosen tunnetusta veistotaiteesta edustaa hillityn klassisoivaa realismia, joka oli Suomen julkisen taiteen valtatyyli 1920- ja 1930-luvuilla, mutta hän on soveltanut myös ekspressionismia, kubismia, art decoa ja muita kansainvälisiä ja modernistisia virtauksia.

Aaltosen merkittävimpiä julkisia veistoksia ovat Paavo Nurmen patsas, Työ ja tulevaisuus -veistossarja Eduskuntatalon istuntosalissa ja Aleksis Kiven muistopatsas Helsingissä.



Kuvat: (yllä) Wäinö Aaltonen: Musica, 1926, Kansallisgalleria | Ateneumin taidemuseo ja (alla) kuvanveistäjä kuvattuna 1920-luvulla.

Tekstilähde: 
Pinterest


Kommentit

Suositut tekstit