Erkki Pirtola ja sosiaalinen veistos, taide joka läpäisee koko yhteiskunnan
Pirtola kutsuttiin mukaan ITE-hankkeeseen vuonna 2000 ja hän teki siinä yhteistyötä muun muassa valokuvaaja Veli Granön kanssa. Granö ja Pirtola dokumentoivat ITE-taidetta ja sen tekijöitä ja kirjoittivat myös juttuja ITE-julkaisuihin. Granö oli tutustunut Pirtolaan paremmin jo 1988 MUU ry:n näyttelymatkalla Tallinnaan.
ITE-taiteen esittely oli saanut alkunsa Suomessa Maaseudun Sivistysliiton (MSL) ja Kaustisen Kansantaiteenkeskuksen hankkeissa, joissa tutkittiin ja esiteltiin visuaalisen nykykansantaiteen muotoja. Jo ennen ITE-hanketta Granö oli taltioinut kansantaiteilijoiden teoksia. Hän julkaisi ensimmäisen asiaa käsitelleen kirjan, Onnela (1989). Nimitys ITE tulee Granön suomalaisen outsider-taiteen kartoitushankkeelleen vuonna 1999 antamasta nimestä itse tehty elämä. Lyhennelmän ITE keksi MSL:n kulttuurituottaja Raija Kallionen.
"Nosti koko taiteen tekemisen arvostusta laajemmissa yhteiskunnan kerroksissa"
Pirtola oli merkittävä ITE-taiteen esittelijä ja dokumentoija. Voidaan sanoa, että ITE-taiteen tekivät taiteilijat, mutta Pirtola oli sen merkittävä esittelijä ja arvostuksen nostaja. Tämä puolestaan nosti koko taiteen tekemisen arvostusta laajemmissa yhteiskunnan kerroksissa.
Kaamosmoottori joka perusti anarkistisen taidekoulun
Pirtola oli kaamosmoottori, joka sai aina aikaan säpinää. Hän viihtyi epämuodollisissa ja vakiintumattomissa tilanteissa. Jos jokin taiteen tekemisessä alkoi saada vakiintuneen muodon, hän kyllästyi pian ja lähti pois. Hän on kirjoittanut: "Lapsena tein kirjoja, mutta niistä tuli vain kannet. Sitten tein seuraavat kannet. Kirjan sisältö oli jo kannessa." ja jatkanut "Ei minua kiinnosta olla yhden kuvion taiteilija".
Pirtola myös kuratoi muutamia näyttelyitä, jotka rikkoivat tietysti taidemaailman käytäntöjä. Hän kutsui Tuusulan Taidekuninkalan kesänäyttelyyn kuuluisien taiteilijoiden rinnalle marginaalitaiteen edustajia, kuten Suomessa tuntemattoman taidelajiin, graffitin tekijöitä Yhdysvalloista jo vuonna 1986. Omaan yksityisnäyttelyynsä Erkki Pirtola and his toverit 1985 Gallerie Pelinille hän kutsui myös viereisen rakennustyömaan työntekijät tekemään oman teoksensa.
Muiden projektiensa ohella Pirtola perusti oman anarkistisen taidekoulun 1989-91. "Erkin taidekoulu” oli anarkistinen sikäli, että siellä luotiin oma lukujärjestys ja oppilaat saivat, ainakin ideaalitasolla, päättää pitkälti mitä opintojen sisältö piti sisällään. Koulu oli Kriittisen korkeakoulun alainen. Koulu jäi kokeiluksi, mutta se sai sen verran huomiota julkisuudessa, että sen myötä alkoi Pirtolan laaja-alaisempi opettajaura ympäri Suomea eri opistoissa ja taidekouluissa. Koulu on eräs epätodennäköisimmistä ja merkittävimmistä taiteellisista hankkeista maassamme - se kuten Pirtolan taiteellinen työkin on jokseenkin unohdettu pala taiteemme historiaa.
Wagnerilainen yhtenäistaideteos "sosiaalinen veistos"
Olennainen kysymys Pirtolasta puhuttaessa on, millaista Suomen taiteen suunnan uudistamista Pirtola ajatteli tai haki? "Hän näki akatemisoituvan taidekoulutuksen ja taiteen maailman hierarkkisten rakenteiden vaanivan taiteen arvokkaimpia ominaisuuksia: sen vapautta, yhteisöllisyyttä ja rohkeutta haastaa itsestäänselvinä pidettyjä totuuksia.", kertoo Granö.
"Jokainen silmänräpäys on uusi taideteos, jos sen vain osaa nähdä ja hahmottaa"
Pirtola näki taiteessa valtavia yhteiskunnallisia ja henkisiä voimavaroja. Hänelle taide oli ihmeellinen filosofinen ja henkinen instrumentti. Ylen Klassinen: John Cage - kuvataiteilija Erkki Pirtola kertoo -videodokumentissa Pirtola sanoo: "Jokainen silmänräpäys on uusi taideteos, jos sen vain osaa nähdä ja hahmottaa, ja jokainen aisti on vastaanottavainen." ja jatkaa viitaten John Cageen: "Gagen metodi on kuin ihmisen uudelleen löytämistä, kokonaisvaltainen taideteos, ihminen taideteoksena, kokonaisvaltainen aistija".
"Tulevaisuus on toisaalta superyksilöllinen, mikä merkitsee sotaa kaikkia vastaan tai sitten yhteisöllinen, mikä merkitsisi "sosiaalista veistämistä", kirjoittaa Pirtola. Hän uskoi tähän sosiaaliseen veistokseen, taiteeseen, joka läpäisee koko yhteiskunnan, yhdistää taiteilijat ja ihmiskunnan ajattelun ja koko elämänmuotomme uudistavaan prosessiin. Pirtola on tässä filosofi ja teologi Karl Friedrich Eusebius Trahndorffin vuonna 1827 kehittämässä termissä yhtenäistaideteos (saks. Gesamtkunstwerk). Säveltäjä Richard Wagner kehitteli ideaa pidemmälle ja hänelle yhtenäistaideteos oli aito kansan luoma teos, joka astuu keskelle julkista areenaa ja poliittista elämää. Esimerkkinä tästä Wagner piti antiikin kreikkalaista tragediaa. Yhtenäistaideteoksessa yleisön ja esittäjän välillä ei ollut rajaa kuten ei taiteen ja elämänkään välillä ole.
Granö kertoo, että taidekoulutus ei Pirtolan mukaan nähnyt todellista taiteilijuutta, vaan se pyrki kouluttamaan järjestelmän tarpeisiin soveltuvia kuuliaisia ”ammattilaisia”. Hän näki pettymyksekseen koulutettujen taiteilijoiden sopeutuvan kapitalistiseen kilpailun järjestelmään, jossa kaikki kilpailevat keskenään menestyksestä. Sosiaalinen veistos ei voinut näissä oloissa toteutua. Kauheinta oli viimein huomata taiteen ainoiden kapinallisten olevan mainostoimistojen luomia hahmoja.
Kirjoitti ja puhui
"Tubetti VHS-kalustolla jo ennen Internetiä"
Pirtola haastoi taidemaailman käytäntöjä. Hän oli rohkea, eikä välittänyt turvata asemaansa konventionaalisilla käytännöillä. Pirtola karttoi taidemaailman hierrearkisia rakenteita ja halusi edistää rakenteista vapaata taidemaailmaa. Hän teki sen kirjoittamalla satoja lehtijuttuja ja muun muassa kuvaamalla videoilleen marginaalitaidetta sekä raportoimalla videoillaan suomalaista kulttuurikenttää. Pirtola tubetti VHS-kalustolla jo ennen Internetiä 1980-luvulla.
Pirtola kirjoitti taiteesta lehtiin, aluksi vaihtoehtolehtiin kuten Uuden Ajan Aura ja Komposti. Myöhemmin mukaan tulivat esimerkiksi Ilta-Sanomat sekä Tade-lehti ja Voima. "Olen mielestäni tehnyt ratkaisevia esittelyjä 80-luvulla nykytaiteen kentässä ohittamalla establishmentin ja vetämällä rohkeasti esiin poikkeavia tekijöitä esim. Cris af Enehielm, Isse Karsten, Pekka Kainulainen, Tarja Pitkänen, ja Unto Ahjotuli", on Pirtola kirjoittanut.
"Sivulauseissa on merkittäviä kulttuurihistoriallisia ulottuvuuksia"
Pirtola osasi paitsi tehdä taidetta ja kirjoittaa, niin myös puhua. Hänen puheensa taiteesta, kulttuurista tai olemisen filosofiasta yleensä on värikästä ja mukaansa tempaavaa, viihdyttävääkin. Mutta viihdyttävän seassa on myös asiaa. Sivulauseissa on merkittäviä kulttuurihistoriallisia ulottuvuuksia, sivulauseet nousevat päälauseiksi. Hänellä on substanssia. Pirtola: "Näin Palojoella 50-luvulla ensimmäiset näytelmät, joita kyläläiset tekivät metsässä. -- Näytelmiä kuullessani eläydyin Kiven kieleen ja ehkä sieltä onkin peräisin uskoni kielen kuvaavaan voimaan."
Every day crazy day
Pirtola operoi laajoilla alueilla; hän oli vähän aikaa myös myyttiseksi muodostuneen helsinkiläisen ATV-televisiokanavan kulttuuritoimittaja. Aluetelevisio ATV oli vuodesta 1999 vuoden 2003 alkuun pääkaupunkiseudulla vaikuttanut, 100 000 päivittäistä katsojaa saavuttanut televisiokanava. Mainosrahoitteinen kanava ei nauttinut minkäänlaisia tukia. Kanavan ohjelmissa nuoret lukiopohjalta ponnistaneet toimittajat kuvasivat jokapäiväisiä katukyselyitä kansalaisten arkielämään vaikuttavista aiheista sekä tallensivat ruohonjuuritason kulttuurielämää, missä milloinkin tapahtui.
ATV:n toimittajakuntaan mahtui myös toimittajien teatraalisia alter egoja. Ohjelmistossa oli esimerkiksi performanssitaidetta sekä johtavien poliitikkojen haastatteluita ja paikallisia reportaaseja laajalla spektrillä. Mukana oli myös vuoden valopilkku -palkinnolla palkittu kanavan taidetoimittaja ja videoreportteri Erkki Pirtola. Hän on sanonut videosta: "Video on nykyajan sivellin. Kuljen koko ajan kamera mukanani. Ehkä nauhani ovat "suurenmoista taidetta", mutta minulle ne ovat ennen kaikkea dokumentteja, "keloja" päivän tapahtumista: Every day crazy day"
Teksti: Kusti Tasken©
