Suomalainen tango Elmer Diktonius
Elmer Diktonius noin vuonna 1920.
Elmer Diktonius (1896 – 1961) oli suomenruotsalainen kirjailija, runoilija ja säveltäjä. Hän edusti suomenruotsalaista modernismia ja kuului Tulenkantajiin. Diktonius on suomenruotsalaisen kirjallisen modernismin merkittävimpiä edustajia Edith Södergranin ja Gunnar Björlingin rinnalla.
Valkoisten voitettua sodan Elmer Diktonius jatkoi musiikkiopintojaan ja yritti Arnold Schönbergin sävellysoppilaaksi Wieniin. Diktoniuksen oma sävellysoppilas, vallankumousjohtaja Otto Wille Kuusinen pakeni Moskovaan, missä perusti Suomen Kommunistisen Puolueen.
Diktonius oli tuotannossaan modernisti, ja erityisen vahvana hänen teoksissaan näkyvät ekspressionismi ja imagistinen kuvakäsitys. Diktoniuksen on arvioitu vieneen runomuotojen vapautumista eteenpäin ja pidemmälle kuin toinen suomenruotsalainen modernisti Södergran, jonka jalanjäljissä Diktoniuksen on katsottu kulkeneen. Samalla Diktonius mursi viimeisetkin rakenteelliset yhteydet perinteiseen runouteen.
Diktoniuksen tunnetuimpia teoksia on Janne Kubik (1932; tekijän itsensä suomentamana Janne Kuutio). Alaotsikon Ett trädsnitt i ord (suom. Puupiirros sanoin) mukaan teos kertoo kuvamaisin katkelmin Jannesta, joka kulkee historian pyörteissä milloin punakaartilaisena, milloin tukkijätkänä, milloin pirtutrokarina. Tässä suhteessa hänessä voi nähdä yhtäläisyyksiä F. E. Sillanpään Hurskaan kurjuuden Toivolan Juhaan, joka myös ajautuu olosuhteiden uhrina punakaartiin.
Janne Kubik nosti esiin Suomen sisällissodan punaisen päähenkilön kautta, joskin Janne hahmona on kaikkea muuta kuin ihanteellinen kuva punakaartilaisesta. Samoin Jannen myöhempi elämä puukkosankarina (Suomalainen tango), lapualaiskyyditsijänä (Monologi muilutusautossa) saati loppu lakonrikkurina satamassa (Lastiluukku) ovat kaikkea muuta kuin hyvän miehen elämää; tosin Jannen viimeiset ajatukset hänen pudotessaan kuolemaansa kohdistuivat kaipaavina punakaartilaisystävä Järviseen ja ”Suomalaisen tangon” aikakauden rakastettuun Elinaan. Kirjailija itse kutsuu teostaan ”rumimmaksi ja rakkaimmaksi työkseen”.
Diktoniuksen tuotannossa näkyvät erityisesti ekspressionismi ja imagistinen kuvakäsitys. Hänen esikoisteoksensa, Min dikt (1921; suom. Runoni), on enemmän proosaruno- ja aforismikokoelma kuin perinteinen runokokoelma. Siinä Diktonius selvittelee suhdettaan taiteeseen ja korostaa uutta ihmisyyttä.
Diktonius oli myös säveltäjä, mutta hänen sävelkieltään pidettiin radikaalina, ja hänen säveltäjänuransa ei menestynyt. Hän soitti myös viulua ja antoi uutta elinvoimaa runoilija Södergranille, joka oli huonokuntoinen. Diktoniuksen merkitys suomalaiselle ja ruotsalaiselle kirjallisuudelle oli huomattava, ja hän toimi välittäjänä kahden kulttuurin välillä.
Tekstilähteet
Kuvalähde
