Still life | Asetelma
 |
| Kuva: Francisco de Zurbarán, Bodegón (Asetelma keramiikkavaaseilla), 1636. (Wikimedia) |
Asetelma (eg: still lifes) on taideteos, joka kuvaa enimmäkseen elotonta aihetta, tyypillisesti tavallisia esineitä, jotka ovat joko luonnollisia (ruoka, kukat, kuolleet eläimet, kasvit, kivet, simpukat jne.) tai ihmisen valmistamia ( juomalasit, kirjat, maljakot, korut, kolikot, piiput jne.)
Keskiajalta ja antiikin kreikkalais-roomalaisesta taiteesta peräisin oleva asetelmamaalaus nousi 1500-luvun lopulla omaksi genreksi ja ammatillisena erikoisalana länsimaiseen maalaukseen, ja se on pysynyt merkittävänä siitä lähtien. Yksi asetelma-taidemuodon etu on, että se antaa taiteilijalle paljon vapautta kokeilla objektien järjestelyä maalauksen asettelussa. Varhaiset asetelmamaalaukset, erityisesti ennen vuotta 1700, sisälsivät usein uskonnollista ja allegorista symboliikkaa, joka liittyi kuvattuihin esineisiin.
Asetelma genrenä sai alkunsa alankomaalaisesta 1500- ja 1600-luvun maalauksesta, ja englanninkielinen termi asetelma tulee hollanninkielisestä sanasta stilleven. Genre oli suosittu 1600-luvun Hollannissa kahdesta syystä: maan taide ei ollut vahvan kirkollisen vallan suojeluksessa ja nouseva luokka porvaristo arvosti maalaustaidetta sekä kauneudellisena kohteena että kaupankäynnin välineenä.
Toisinaan Hollannin asetelmamaalauksissa oli myös vanitas, joka oli varoitus katsojalle, jotta hän ei hairahtuisi jokapäiväisen elämän aisteja houkutteleviin mukavuuksiin. Toisissa asetelmissa saattoi olla piilotettuna raamatullisia aiheita. Vanitas oli osa laajempaa aihepiiriä, jota kutsuttiin sanaparilla memento mori. Tämä latinankielinen sanonta voidaan kääntää: Muista, että olet kuolevainen, tai Muista, että kuolet, tai Muista oma kuolemasi. Se on useiden taiteenlajien ja teosten aiheena, mutta niiden kaikkien tarkoituksena on muistuttaa ihmisiä heidän omasta kuolevaisuudestaan.
Maalaustaiteen hierarkkisesti määritellyt lajityypit alkoivat menettää vaikutustaan 1800-luvulla. Asetelma, joka oli aikaisemmin katsottu vähempiarvoiseksi lajityypiksi, vaikutti avantgardetaiteessa esimerkiksi impressionistien ja van Goghin teoksissa ja erityisesti Cezannen maalauksissa, joissa asetelmaan keskityttiin historiamaalauksen kaltaisella monimutkaisuudella.
1900-luvun modernismin maalaustaide käytti asetelmaa useisiin uudennuksiin ja kubistit, futuristit ja surrealistit käyttivät vanhaa maalaustaiteen lajia teoksissaan. Nykytaiteen keinona installaatio eli valmiista esineistä koostuva asetelma tilassa on jatkoa asetelmamaalaukselle. Myöhemmissä asetelmissa on käytetty esimerkiksi valokuvaa, tietokonegrafiikkaa sekä videota ja ääntä.
Käsitteen alkuperä suomen kielessä
Sanaa asetelma käytti ensimmäisen kerran julkisesti kirjailija, kriitikko, taidemaalari ja metsänhoitaja H. Ahtela alias Einar Reuter vuonna 1917 ilmestyneessä monografiassa, jonka otsikko oli Helena Schjerfbeck. Tässä kirjoituksessa julkaistu käsite yleistyi myöhemmin kielenkäyttöön. Aikaisemmin suomen kielessä asetelmasta käytettyä sanaa ”hiljaiselo” kirjoittaja piti mahdottomana.
